selvänä olen surullinen

Mulla on ollu jotenkin aika surullinen viikonloppu. Mitään ikävää ei ole tapahtunut, päinvastoin, mutta olen ollut yleisesti ottaen tosi poikki aikaisista aamuista, myöhäisistä illoista, pennien venyttämisestä ja kaikesta tekemisestä ja toiveikkuudesta, jolla olen suhtautunut elämääni aurinkoisina ja työntäyteisinä päivinä. Rahat on taas ihan finaalissa, mikä on erityisen turhauttavaa siksi, että olen kuitenkin tehnyt aika paljon duunia viime aikoina. Ansaitsisin nyt sitä rahaa, että voisin syödä muutakin kuin Nalle-pikakaurapuuroa ja kananmunia, joita niitäkään ei ole enää kuin kaksi jäljellä, ja juoda edes sitä limpparia. Aurinkoa ei ole myöskään näkynyt muutamaan päivään ja tuntuu vaan etten jaksa olla onnellinen. Tai edes iloinen. Tahtoisin lähinnä kuunnella CMX:ää ja itkeä, muttei oikein paukut riitä siihenkään. Viime yönä mietin, että elämä on vain kasa odotuksia ja pettymyksiä, jotka niitä väistämättä seuraavat. Mietin, että tarvitsisin tähän rinnalle jonkun valaistumis...

Tänä viikonloppuna toivuin henkisesti alkoholisti-diagnoosini aiheuttamasta hädästä ja elin hyvin  (ja täysillä) ja kävin lauantaina isoissa juhlissa sosialisoimassa ja tanssimassa itseni hikeen - ja juomassa limpparia, tokikin. Juhlista lähtiessäni olin vähän allapäin, mutta vain siksi, että kukaan ei ollut hakenut minua hitaisiin. Toivuin siitäkin aika nopeasti ja mietin, etteivät juhlat olisi olleet minulle sen paremmat kuin olivat, vaikka kännissä olisin heilunutkin. Ehkä jopa päinvastoin, ei tullut avauduttua tavalla, jota olisin katunut jälkeenpäin, eikä säälittävästi vongattua tanssi- saati seksiseuraa, jota todennäköisesti olisin myöskin myöhemmin katunut. Tuntematon mieshenkilö sammuneena pöytämme alle Kustaa Vaasassa viime vappuna. Eli kun aiemmin viime viikolla ehdin taas ajatella, etten ehkä vaan uskalla juoda enää koskaan, niin viikonloppuna se ajatus vaihtui siihen, ettei mun ehkä tarvitse enää juoda itseäni humalaan. Älä koskaan sano ei koskaan, ehkä se ...

Ei mennyt aikaakaan, kun mut onnekkaasti palautettiin maan pinnalle eilisistä dokailu-intoiluistani. Eilisiltana eräs tuttavani laittoi mulle linkin Avominne päihdeklinikan sivuille ja se palautti mut hyvällä tavalla tämän alkuperäisen aiheen, eli alkoholismin äärelle.  Kun olen viime aikoina jauhanut ja miettinyt niin paljon kaikkea ihastumisymsmuutadiipadaapaa. Jotenkin säikähdin sitä linkkiä ensin, että vaikutanko mä niin toivottomalta tapaukselta, että mun pitäisi hakeutua jollekin klinikalle. Tämä oli siis tosi irrationaalinen ensireaktio, kun olen kai täälläkin itsekin kirjoittanut olevani alkoholisti, mutta kolahti vasta ton konkretian myötä jotenkin se häpeä, tai ehkä siitä, että joku toinen viittasi siihen. Se on aika hullua, että jopa minusta, joka aika avoimesti jauhan kaikesta, on paljon helpompi myöntää sairastavani kaksisuuntaista mielialahäiriötä, kuin kärsiväni alkoholismista. Enkä ole edelleenkään ihan varma, että onko mun kohdalla oikeasti kyse sairaudesta ...

On taas alkanut vähän ahdistaa. Paljon oon kelaillut kaikkia menneitä ja haaveillut kaikesta mahdollisesta tulevasta, muttei se oikein johda mihinkään. Mitään jotain tosi hyvää ja ihanaa ei vaan tapahdu, vaikka kuinka hyvässä buugiessa olisin ja tuntuu ettei mistään taas tule mitään. Tää liittyy aika paljon siihen taannoiseen ihastuslänkytykseen, joka on ihan paskaa ja josta on tullut vaan vammanen ja dorka olo. Epätoivoinen. Eilen päätin sit lopettaa ihastumisen ja yrittää nyt vaan keskittyä muhun ja johonki taidepaskaan. Olen vaan aika kyllästynyt itseeni ja kaipaan jotain, jotakuta , muuta tähän rinnalle. En vaan voi uskoa, että sellainen jostain ilmestyisi. IKINÄ. Ja onhan sekin varmaan ihan totta, et ei mitään sellasta romanttista kohtaamista tapahdu jos sitä väkisin yrittää. Oon vaan et Mirva  lopeta   nyt pliis ja mieti jotain muuta ja osta vaik vihdoin se vitun dildo. Oon yrittäny urheilla enempi, muttei sekään oikein auta kuin sen hetken, kun esim. pelaa. ...

Lauantaina olin katsomassa vierestä, kun eräs lopetti kuukauden tipattomansa ja veti kännit. Tältä kantilta tarkasteltuna ilta oli vähän outo, mutta sai siinä peilailla omia tuntojaan tipattomuuden tiimoilta taas. Olin juuri tullut vierailulta vanhempieni luota ja kuten tavallista hieman alamaissa visiitin jäljiltä ja olisi ne kännit alkuun maistuneet mullekin. Mutta taas kävi niin, että sitä mukaa, kun muut humaltuivat, alkoivat omat humalahaluni hälvetä. Että kiitti vaan seurasta känniääliöt! No ei nyt ihan noinkaan, mutta en mä oikein saanut enää loppuillasta kiinni siitä, että mikä siinä dokaamisessa on niin siistiä. Kun lopulta lähdettiin kotejamme kohti, tein itselleni ihan mielenkiintoisen huomion, olin nimittäin hieman huolissani tämän humaltuneen ystävättäreni kotiin pääsemisestä . Siis aika harvoin olen elämässäni ollut tilanteessa, jossa sen hetkinen seuralaiseni olisi enemmän humalassa kuin minä, ja niin, että olisin huolissani tämän selviytymisestä. Aika huolettomast...

Onneks toiseen TissiTyttöön voi aina luottaa ja tänään vihdoinkin sain munaa! Ärhäkkä muna, muttei tahtonut oikein pysyä pystyssä.

Ajattelin avautua nyt vähän syömiseen ja kehossani elämiseen liittyvistä asioista. Sellainen outo juttu on tässä dokaamattomuudessa ollut se, ettei ole oikein ruoka maistunut. Siinä mielessä se on outoa, että viime kesänä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni koin samaa, niin ajattelin sen ruokahalun katoamisen johtuvan siitä, että olin dokannut koko kesän niin helvetisti .  Mutta sama meno on jossain määrin jatkunut aika pitkään ja jatkuu nytkin, vaikken dokaakaan. Tää on paska aihe siinä mielessä, että henkilökohtaisestihan vihaan sitä, kun joku selittää, miten "mä en oo syöny tänään ku yhen banaanin" tai jaadijaa, mutta kun on tässä tullut avattua kaikkia muitakin häiriöitä, niin käsitellään nyt vähän tätäkin. Edes lempiruokani jäätelö ei ole uponnut normaaliin tapaan. (En oo viimeisten viiden viikon aikana syönyt edes litraa, vaikka normaalisti menee vähintään litra viikossa.) Mun suhde ruokaan ei ole varmaan koskaan ollut mitenkään neutraali, aika paljon elämä...