semibuenoo semitajunnanvirtatilitystä

Lauantaina olin katsomassa vierestä, kun eräs lopetti kuukauden tipattomansa ja veti kännit.
Tältä kantilta tarkasteltuna ilta oli vähän outo, mutta sai siinä peilailla omia tuntojaan tipattomuuden tiimoilta taas. Olin juuri tullut vierailulta vanhempieni luota ja kuten tavallista hieman alamaissa visiitin jäljiltä ja olisi ne kännit alkuun maistuneet mullekin.

Mutta taas kävi niin, että sitä mukaa, kun muut humaltuivat, alkoivat omat humalahaluni hälvetä. Että kiitti vaan seurasta känniääliöt! No ei nyt ihan noinkaan, mutta en mä oikein saanut enää loppuillasta kiinni siitä, että mikä siinä dokaamisessa on niin siistiä.

Kun lopulta lähdettiin kotejamme kohti, tein itselleni ihan mielenkiintoisen huomion, olin nimittäin hieman huolissani tämän humaltuneen ystävättäreni kotiin pääsemisestä. Siis aika harvoin olen elämässäni ollut tilanteessa, jossa sen hetkinen seuralaiseni olisi enemmän humalassa kuin minä, ja niin, että olisin huolissani tämän selviytymisestä. Aika huolettomasti olen itsekin itsekseni painellut öisiä katuja hädin tuskin pystyssä pysyen. Nyt tuntuu aika ihmeelliseltä se, että on suuremmitta kolhuitta selviytynyt kaikista niistä illoista kotiin, ilman huolenhäivääkään. (No kerran murtu vähän pääkallo kun kaaduin pyörällä ratikkapysäkillä.)

Huolettomia teinejä.

Äsken viimein varmistui, että lauantainen kaverikin on edelleen hengissä, eikä ollut liiemmin kärsinyt edes krapulasta, huolistani huolimatta. Hyvä niin ja aika helpottavaa, sillä vielä tänäänkin mietin, että olisiko se pitänyt saattaa kotiovellensa asti.

Eilen juttelin tästä juomattomuudesta erään sellaisen ystävän kanssa, joka ei kauheasti dokaa. Tai dokaa aina joskus, mutta on pitänyt erittäin pitkiä taukoja juomisesta varmaan niin kauan kuin olen hänet tuntenut. Hän varoitteli mua "laskuista" kun kerroin, että olen ollut jo kuusi viikkoa juomatta, ja tavallaan tuskaili sitä, että selvin päin ei vaan ole niin hauskaa kuin sekaisin. Pakko urheilla tai jotain, että sais endorfiinejä.

Huomaan kyllä, että tää käy vähän tylsäksi tää elämä, eikä mulla mitään ihmeellistä kirjoitettavaakaan ole tännekään ollut enää pitkiin aikoihin. Ajattelin alkaa urheilla enemmän. Ainakin juosta, että jaksais kohta pelata taas jalkapalloa.

Ehkä tästä tulee vielä joku treeniblogi, johon raportoin päivittäisistä juoksutreeneistä ja siitä kuin paljon oon vetäny raejuustoa ja tonnikalaa. Katotaan. Pakko ne kännit on vappuna kyl vetää. Siinä mielessä tää projekti ei tunnu oikein onnistuneelta, että kun ajattelen sitä vappua, niin ajattelen todellakin vetää perusperseet enkä mitään lasillista skumppaa.

Kaikki lässähtää joskus.

Ei mun mieli näemmä siinä mielessä ole muuttunut yhtään, että miellän edelleen alkoholin nauttimisen ainoastaan pyrkimykseksi humaltua. Ja aika alkaa ehkä jo kullata muistot, haikeilen tässä yhteydessä lähinnä niitä hyviä humaltumisia, enkä törttöilyjäni. Vaikka mietin mä tänään viimeksi sitä toistaiseksi viimeistä känni-iltaakin, ja tuli kyllä paha mieli. Olin niitäkin bileitä odottanut aika pitkään, enkä muista niistä juuri mitään muuta kuin että aamuyöstä itkin ja lähettelin jotain vitun urpoja kännitekstareita joillekin. Että en nyt oikein taas tiedä miten suhtautua juomiseen tai juomattomuuteen.
Jännittää se vappu kyllä. Pelkään, että toistan sitten taas ihan niitä samoja kaavoja kuin aina ennenkin. Siinä mielessä tuntuisi helpommalta olla vaan juomatta.