FOREVER ALONE
Mulla on ollu jotenkin aika surullinen viikonloppu. Mitään ikävää ei ole tapahtunut, päinvastoin,
mutta olen ollut yleisesti ottaen tosi poikki aikaisista aamuista, myöhäisistä illoista, pennien venyttämisestä ja kaikesta tekemisestä ja toiveikkuudesta, jolla olen suhtautunut elämääni aurinkoisina ja työntäyteisinä päivinä.
Rahat on taas ihan finaalissa, mikä on erityisen turhauttavaa siksi, että olen kuitenkin tehnyt aika paljon duunia viime aikoina. Ansaitsisin nyt sitä rahaa, että voisin syödä muutakin kuin Nalle-pikakaurapuuroa ja kananmunia, joita niitäkään ei ole enää kuin kaksi jäljellä, ja juoda edes sitä limpparia. Aurinkoa ei ole myöskään näkynyt muutamaan päivään ja tuntuu vaan etten jaksa olla onnellinen. Tai edes iloinen. Tahtoisin lähinnä kuunnella CMX:ää ja itkeä, muttei oikein paukut riitä siihenkään.
Viime yönä mietin, että elämä on vain kasa odotuksia ja pettymyksiä, jotka niitä väistämättä seuraavat. Mietin, että tarvitsisin tähän rinnalle jonkun valaistumisen, että lakkaisin haluamasta. Haluamasta rahaa, ruokaa, seksiä, arvostusta, ihailua tai varsinkaan rakkautta. Että oikeasti voisi olla vaan, tyytyväisenä puuhailla sitä mikä hyvältä tuntuu.
Eilen olin yhdellä tai kahdella keikalla ja lähinnä seinäruusuna venailin bändien soittoja ja olin vähän, vaikka vaan vähän, ahdistunut tilanteesta ja siinä olis tuntunut ihan hyvältä vetää vähän brenkkua siihen jännittyneisyyteen ja jumiin ylipäätään. Mut sitten toisaalta kuulin tällä viikolla, että minua ja siskoani on kutsuttu eräissä piireissä Tukiaisen siskoksiksi. Aika tosi pahaltahan se tuntuu, vaikken sitä yhtään ihmettelekään. Juopumisesta haaveillessani ei tarvitse kauan miettiä tätä lempinimeä niin johan ne haaveet haihtuu. Kiitos vaan asianosaisille, hyvä motivaattori pitämään mut irti viinasta.
Mietin siellä keikalla, että mieluummin olen siedettävä ja ankee ja en mitään, kuin Johanna Tukiaiseen verrattavissa oleva säälittävä sekoilija. Toisaalta kummassakin tapauksessa lopputulos on nähtävästi aivan sama, aina lopulta yksinäinen ja onneton. Ainakin niin kauan kunnes lakkaan haluamasta sitä toista ihmistä tai ylipäätään jotain muuta kuin mitä on.
mutta olen ollut yleisesti ottaen tosi poikki aikaisista aamuista, myöhäisistä illoista, pennien venyttämisestä ja kaikesta tekemisestä ja toiveikkuudesta, jolla olen suhtautunut elämääni aurinkoisina ja työntäyteisinä päivinä.
Rahat on taas ihan finaalissa, mikä on erityisen turhauttavaa siksi, että olen kuitenkin tehnyt aika paljon duunia viime aikoina. Ansaitsisin nyt sitä rahaa, että voisin syödä muutakin kuin Nalle-pikakaurapuuroa ja kananmunia, joita niitäkään ei ole enää kuin kaksi jäljellä, ja juoda edes sitä limpparia. Aurinkoa ei ole myöskään näkynyt muutamaan päivään ja tuntuu vaan etten jaksa olla onnellinen. Tai edes iloinen. Tahtoisin lähinnä kuunnella CMX:ää ja itkeä, muttei oikein paukut riitä siihenkään.
Viime yönä mietin, että elämä on vain kasa odotuksia ja pettymyksiä, jotka niitä väistämättä seuraavat. Mietin, että tarvitsisin tähän rinnalle jonkun valaistumisen, että lakkaisin haluamasta. Haluamasta rahaa, ruokaa, seksiä, arvostusta, ihailua tai varsinkaan rakkautta. Että oikeasti voisi olla vaan, tyytyväisenä puuhailla sitä mikä hyvältä tuntuu.
Eilen olin yhdellä tai kahdella keikalla ja lähinnä seinäruusuna venailin bändien soittoja ja olin vähän, vaikka vaan vähän, ahdistunut tilanteesta ja siinä olis tuntunut ihan hyvältä vetää vähän brenkkua siihen jännittyneisyyteen ja jumiin ylipäätään. Mut sitten toisaalta kuulin tällä viikolla, että minua ja siskoani on kutsuttu eräissä piireissä Tukiaisen siskoksiksi. Aika tosi pahaltahan se tuntuu, vaikken sitä yhtään ihmettelekään. Juopumisesta haaveillessani ei tarvitse kauan miettiä tätä lempinimeä niin johan ne haaveet haihtuu. Kiitos vaan asianosaisille, hyvä motivaattori pitämään mut irti viinasta.
Mietin siellä keikalla, että mieluummin olen siedettävä ja ankee ja en mitään, kuin Johanna Tukiaiseen verrattavissa oleva säälittävä sekoilija. Toisaalta kummassakin tapauksessa lopputulos on nähtävästi aivan sama, aina lopulta yksinäinen ja onneton. Ainakin niin kauan kunnes lakkaan haluamasta sitä toista ihmistä tai ylipäätään jotain muuta kuin mitä on.
" Mietin, että tarvitsisin tähän rinnalle jonkun valaistumisen, että lakkaisin haluamasta. Haluamasta rahaa, ruokaa, seksiä, arvostusta, ihailua tai varsinkaan rakkautta."
VastaaPoistaMun ystävä sanoi hyvän neuvon vastaavaan tilanteeseen. Se ei ole väärin tarvita tai haluta arvostusta, ihailua tai rakkautta, mutta ne eivät taivaalta tipu, ellei itse tee asian eteen jotain. Nimittäin sitä, että antaa itselleen juuri niitä samoja asioita.
Mieti, mitkä asiat sussa on semmosia, mitä itse arvostat tai ihailet. Konkretisoi mietteesi näkyviin unelmakarttaan, listoihin tai muuhun. Tee niistä asioista huoneentaulu. Rupea toimimaan sen eteen, että saat tuotua esiin itse itsessäsi ihailemat ja arvostamat asiat. Sitä kautta löytyy myös ne ihmiset, jotka ihailevat ja arvostavat samoja asioita sinussa, eikä sinun tarvitse hakea ulkopuolelta (sekoilusta, alkoholista) pönkitystä sille arvostukselle.