elää

Tänä viikonloppuna toivuin henkisesti alkoholisti-diagnoosini aiheuttamasta hädästä ja elin hyvin (ja täysillä) ja kävin lauantaina isoissa juhlissa sosialisoimassa ja tanssimassa itseni hikeen - ja juomassa limpparia, tokikin.

Juhlista lähtiessäni olin vähän allapäin, mutta vain siksi, että kukaan ei ollut hakenut minua hitaisiin.
Toivuin siitäkin aika nopeasti ja mietin, etteivät juhlat olisi olleet minulle sen paremmat kuin olivat, vaikka kännissä olisin heilunutkin. Ehkä jopa päinvastoin, ei tullut avauduttua tavalla, jota olisin katunut jälkeenpäin, eikä säälittävästi vongattua tanssi- saati seksiseuraa, jota todennäköisesti olisin myöskin myöhemmin katunut.

Tuntematon mieshenkilö sammuneena pöytämme alle Kustaa Vaasassa viime vappuna.

Eli kun aiemmin viime viikolla ehdin taas ajatella, etten ehkä vaan uskalla juoda enää koskaan, niin viikonloppuna se ajatus vaihtui siihen, ettei mun ehkä tarvitse enää juoda itseäni humalaan. Älä koskaan sano ei koskaan, ehkä se alkoholisuhteen neutralisoiminen olisi hyvä ja tavoiteltava tavoite tässä nyt.

Viikonloppuna tapasin pitkästä aikaa erään puolitutun ihmisen, jonka aiemmin olen kohdannut, useita kertoja, mutta ollen itse aina humalassa. Käytiin pysäyttävät keskustelut aiheesta dokaaminen, ja dokaamisen lopettaminen ja hän sanoi muistavansa elävästi, kuinka joskus kännissä sanoin hänelle, että tahtoisin aina olla humalassa, koska
pelkään niin vitusti.

Itsehän en muista tästä avautumisestani mitään, ja jotenkin liikutuin kuullessani siitä. Pelko on hurjaa, ja tosi kurjaa. Olen onnellinen siitä, että pelkään hirveän paljon vähemmän kuin joskus. Ja, että pelkään enemmän sitä humalaa, kuin selvin päin pysyttelemistä. Se on mahtavaa.

Tällä hetkellä pelkään lähinnä, että katolta putoaa jäätä niskaani, että kaadun tai että jään vahingossa auton alle tai että joku tönäisee minut laiturille saapuvan metron alle. Nämä pelot ovat hyviä, koska ne kertovat, että haluan elää.