mieluummin överit ku vajarit
Eilen olin ensimmäistä kertaa juhlissa tämän tipattoman aloitettuani. Kolme ystävääni pitivät yhteiset 30+30+30-vuotisjuhlat ja siellä sitten ihmettelin ja päivittelin kuulumisiani ja tosiaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kieltäydyin kuohuviinitarjoilusta!
Tuntui hienolta siemailla omenamehusta ja vissystä sekoitettua juhlajuomaa ja oli hauskaa, vaikkakin vähän hurjaa, että eräs juhlakaluista luuli, että olen raskaana, kun selitin, että nyt on painavia syitä olla hetki täysin juomatta. Se tästä nyt vielä puuttuisi.
Kuohuviinin lisäksi tarjolla oli mitä herkullisinta suklaakakkua. Koska övereiden vetäminen on tapoihini niin pinttynyt, vedin sitten viinan sijaan sitä kakkua, kunnes tuli hieman paha olo.
Yritän mennä sitä kohti, että voisin juhlia muiden mukana aamuun asti, selvin päin, mutta onhan siihen vielä matkaa. Haahuilin aika paljon ja käytin melko paljon aikaa sen miettimiseen, että mihin jutusteluporukkaan sitä liittyisi ja mistä sitä puhuisi. Välillä tuntui aika orvolta ja ärsyttävän itsetietoiselta. (Humalassa tätä ongelmaa ei juurikaan esiinny.)
Lähdin kotiin melko aikaisin, osittain siksi, ettei nyt ole varaa litkiä oikein niitä limujakaan, mutta myös siksi, että olin kaikesta huolimatta hieman surullinen.
Kännipäissään on helpompi naureskella myös omille kuulumisilleen. Sille, kuinka ei oikein kuulu mitään. En oikein osaa, enkä haluakaan osata minkäänlaista "small talkia". Aika monta kertaa sain eilisen illan aikana vastata rehellisesti kysymykseen mitä kuuluu. Onhan se melko masentavaa toistella tunnista toiseen sitä, että ei ole nyt oikein mitään töitä, ei suunnitelmia, ei tavoitteita, rakkauselämästä puhumattakaan.
Kotimatkalla itkin. Itsesääliä, totta helvetissä, mutta myös sitä kuinka onnellinen olen sen suhteen millaisia ystäviä minulla on. Jättäessäni jäähyväisiä, sain niin monet tsemppaukset ja kaiken hyvän toivotukset, etten osaa oikein edes kuvailla miten hyvältä se tuntui.
Ja olihan se jotenkin romanttisen surullista kulkea pitkin Fredrikinkatua vuolaasti itkien.
Itku on hyvä.
Tuntui hienolta siemailla omenamehusta ja vissystä sekoitettua juhlajuomaa ja oli hauskaa, vaikkakin vähän hurjaa, että eräs juhlakaluista luuli, että olen raskaana, kun selitin, että nyt on painavia syitä olla hetki täysin juomatta. Se tästä nyt vielä puuttuisi.
Kuohuviinin lisäksi tarjolla oli mitä herkullisinta suklaakakkua. Koska övereiden vetäminen on tapoihini niin pinttynyt, vedin sitten viinan sijaan sitä kakkua, kunnes tuli hieman paha olo.
Yritän mennä sitä kohti, että voisin juhlia muiden mukana aamuun asti, selvin päin, mutta onhan siihen vielä matkaa. Haahuilin aika paljon ja käytin melko paljon aikaa sen miettimiseen, että mihin jutusteluporukkaan sitä liittyisi ja mistä sitä puhuisi. Välillä tuntui aika orvolta ja ärsyttävän itsetietoiselta. (Humalassa tätä ongelmaa ei juurikaan esiinny.)
Lähdin kotiin melko aikaisin, osittain siksi, ettei nyt ole varaa litkiä oikein niitä limujakaan, mutta myös siksi, että olin kaikesta huolimatta hieman surullinen.
Kännipäissään on helpompi naureskella myös omille kuulumisilleen. Sille, kuinka ei oikein kuulu mitään. En oikein osaa, enkä haluakaan osata minkäänlaista "small talkia". Aika monta kertaa sain eilisen illan aikana vastata rehellisesti kysymykseen mitä kuuluu. Onhan se melko masentavaa toistella tunnista toiseen sitä, että ei ole nyt oikein mitään töitä, ei suunnitelmia, ei tavoitteita, rakkauselämästä puhumattakaan.
Kotimatkalla itkin. Itsesääliä, totta helvetissä, mutta myös sitä kuinka onnellinen olen sen suhteen millaisia ystäviä minulla on. Jättäessäni jäähyväisiä, sain niin monet tsemppaukset ja kaiken hyvän toivotukset, etten osaa oikein edes kuvailla miten hyvältä se tuntui.
Ja olihan se jotenkin romanttisen surullista kulkea pitkin Fredrikinkatua vuolaasti itkien.
Itku on hyvä.
Kommentit
Lähetä kommentti