miks oon mä suruinen
Elän tällä hetkellä oikeastaan aika paskoja aikoja.
Valmistuin viime elokuussa järjettömälle alalle järjettömällä tutkinnolla, jonka puitteissa en koe olevani oikein pätevä mihinkään. Surun syy numero 1: Ammatillinen kriisi ja epäusko omiin kykyihin. Tähän liittyy olennaisesti huono itsetuntoni, joka johtuu pääasiassa siitä etten osaa mitään. En myöskään tiedä mitä haluan, minulla ei ole tavoitteita eikä kunnianhimoa. 27-vuotiaana ihan yhtä pihalla kuin 17-vuotiaana, tai ehkä vielä enemmän.
Surun syy numero 2: Ei säännöllisiä töitä, ei säännöllisiä tuloja. Ei tarkoitusta. Herään milloin sattuu ja teen mitä sattuu. Aika pitkän aikaa vietin aikaani lähinnä sohvalla katsoen telkkaria ja pelaten tetristä. Ei hyvä. On vaikeaa olla sosiaalinen jos on pääasiassa persaukinen. Aika paljon olen elänyt elämääni myös pummilla, en tarkoituksellisesti ystävieni kustannuksella, vaan ystävällisyydestään nauttien, esimerkiksi lounaiden tai alkoholipitoisten virvokkeiden tarjoamisen muodossa. Otan ilolla vastaan mitä annetaan, mutta pitemmän päälle se syö naista ja sitä jää aika helposti kotiin, ettei olisi taakaksi.
Sitten oikeastaan kaikkein suurin syy. Surun syy numero 3: Ei rakkautta. Ystävät rakastaa, mutta kaikkihan sen tietää ettei se vaan riitä. Kaipaan hellyyttä, seksiä, suutelemista, rakastamista, jotain hyvää ja kaunista. Samaan aikaan ihmettelen mikä mussa on vikana ja miksei mistään rakkausjutuista koskaan tule mitään ja vihaan ja ruoskin itseäni sillä etten ole mitään enkä näin ollen ansaitsekaan mitään. Tiedän ja tiedostan, etten voikaan rakastaan ketään eikä kukaan minua, tai vaikka joku joskus rakastaisikin, niin en ainakaan voi ottaa sitä vastaan, ennen kuin itse rakastan itseäni. Se on klisee, mutta totta, ainakin mulle.
Tämä kaikki kuulostaa varmasti ihan vitun ärsyttävältä itsesäälipaskalta, ja sehän tässä pohjalla onkin!
Pointti on kuitenkin se, että näihin mun märinöihini
EI DOKAAMINEN AUTA!
Olen aika innoissani tästä päätöksestäni, joka tuntuu viisaimmalta pitkään aikaan. Siksikin tahdon artikuloida ja tallentaa kokemuksiani ja ajatuksiani, itseni takia, mutta en ainoastaan itselleni. Siksi tämä blogi. Ei tätä pakko ole lukea jos ei jaksa eikä kiinnosta, mutta mun on nyt pakko kirjoittaa tätä.
Valmistuin viime elokuussa järjettömälle alalle järjettömällä tutkinnolla, jonka puitteissa en koe olevani oikein pätevä mihinkään. Surun syy numero 1: Ammatillinen kriisi ja epäusko omiin kykyihin. Tähän liittyy olennaisesti huono itsetuntoni, joka johtuu pääasiassa siitä etten osaa mitään. En myöskään tiedä mitä haluan, minulla ei ole tavoitteita eikä kunnianhimoa. 27-vuotiaana ihan yhtä pihalla kuin 17-vuotiaana, tai ehkä vielä enemmän.
Surun syy numero 2: Ei säännöllisiä töitä, ei säännöllisiä tuloja. Ei tarkoitusta. Herään milloin sattuu ja teen mitä sattuu. Aika pitkän aikaa vietin aikaani lähinnä sohvalla katsoen telkkaria ja pelaten tetristä. Ei hyvä. On vaikeaa olla sosiaalinen jos on pääasiassa persaukinen. Aika paljon olen elänyt elämääni myös pummilla, en tarkoituksellisesti ystävieni kustannuksella, vaan ystävällisyydestään nauttien, esimerkiksi lounaiden tai alkoholipitoisten virvokkeiden tarjoamisen muodossa. Otan ilolla vastaan mitä annetaan, mutta pitemmän päälle se syö naista ja sitä jää aika helposti kotiin, ettei olisi taakaksi.
Sitten oikeastaan kaikkein suurin syy. Surun syy numero 3: Ei rakkautta. Ystävät rakastaa, mutta kaikkihan sen tietää ettei se vaan riitä. Kaipaan hellyyttä, seksiä, suutelemista, rakastamista, jotain hyvää ja kaunista. Samaan aikaan ihmettelen mikä mussa on vikana ja miksei mistään rakkausjutuista koskaan tule mitään ja vihaan ja ruoskin itseäni sillä etten ole mitään enkä näin ollen ansaitsekaan mitään. Tiedän ja tiedostan, etten voikaan rakastaan ketään eikä kukaan minua, tai vaikka joku joskus rakastaisikin, niin en ainakaan voi ottaa sitä vastaan, ennen kuin itse rakastan itseäni. Se on klisee, mutta totta, ainakin mulle.
Tämä kaikki kuulostaa varmasti ihan vitun ärsyttävältä itsesäälipaskalta, ja sehän tässä pohjalla onkin!
Pointti on kuitenkin se, että näihin mun märinöihini
EI DOKAAMINEN AUTA!
Olen aika innoissani tästä päätöksestäni, joka tuntuu viisaimmalta pitkään aikaan. Siksikin tahdon artikuloida ja tallentaa kokemuksiani ja ajatuksiani, itseni takia, mutta en ainoastaan itselleni. Siksi tämä blogi. Ei tätä pakko ole lukea jos ei jaksa eikä kiinnosta, mutta mun on nyt pakko kirjoittaa tätä.
Kommentit
Lähetä kommentti