elämä sekaisin
Alkoi ahdistaa ihan vitusti eilen se, että kirjoitin siitä ihastumisesta. Ihastuminen on niin ihanaa ja niin kamalaa yhtä aikaa. Haaveilu menee liian pitkälle ja vesittää kaiken mikä todellisuudessa tapahtuu tai voisi tapahtua.
Länkytän ylipäätään ihan vitusti liikaa kaikesta, analysoin ja vesitän sillä haaveilulla ne todelliset hetket, joina jotain voisi EHKÄ tapahtua ja joina pitäisi vaan elää täysillä uskaltaa. Oon mä kaikessa länkyttämisessä ja tunnevammailussa ihan yhtä vitun pelle ilman viinaa kuin kännissäkin. Tuntuu, että litistyn kaiken alle ja kaikki on vaan jotenkin liikaa. Mikään ei ole hallinnassa enkä saa otetta mistään, kun kaikki on hyvää ja mahdollista. Pakahdun tässä nyt vaan kaikesta ja ei mistään.
Tekisi mieli huutaa ja räjähtää ja räjäyttää ja rikkoa jotain. Sen sijaan imuroin.
En ehkä sittenkään haluaisi olla ihastunut (kehenkään muuhun kuin itseeni), koska alan pelätä aika paljon sitä, että kohta kosahtaa ja sattuu ja päädyn pilaamaan hyvän meininkini. On tosi haavoittuvainen olo. Odotukset liian korkealla ja muija ihan saatanan sekaisin.
Tuntuu siltä, että suru odottelee nurkan takana ja se on vähän pelottavaa. Viime aikoina nauru on ollut herkässä ja itku saanut odotella vuoroaan. Nehän on toisaalta aika lähellä toisiaan, nauru ja itku. Yks päivä treeneissä tauolla joku soitti pianolla kappaletta, jota eräs edesmennyt ystävä tapasi soittaa samoissa tilanteissa. Silloin itkin vähän, mutta padot eivät täysin auenneet. Viikonloppuna olis tarjolla itkuvirsikurssi, joka voisi toimia nyt täydellisesti, mutta valitettavasti olen taas toisaalla.
Tää on myös läkähdyttävää ja outoa edelleen, että olen aika kiireinen. Tänään nukuin pitkästä aikaa niin myöhään kuin halusin ja on ollut hyvä viettää päivää kotona, pitkästä aikaa, vaikka samaan aikaan sekin turhauttaa. Mieli on aika malttamaton ja pelkään myös koko ajan sitä jumahtamista taas. Varmaan aika turhaan, mutta silti. Ja onhan tää mun asumiskuvio aika raju. Aiemmin tänään entisen poikaystävän entinen vaimo tuli hakemaan koiran hoteisiinsa ja yritin olla muina kämppiksinä siinä tilanteessa sitten ja mietin vaan, että on tää kyllä jotenkin skitsofreenistä. Samaan aikaan haluan lähteä täältä ja lopettaa kaiken lopullisesti ja jäädä enkä muuttaa mitään.
Tässä tilanteessa vois kännit maistua, mutta nyt tuntuis hyvältä päästä pelaamaan jalkapalloa ja tyhjentämään tämä pää. Tai juoksemaan paljain jaloin pelloille.
Länkytän ylipäätään ihan vitusti liikaa kaikesta, analysoin ja vesitän sillä haaveilulla ne todelliset hetket, joina jotain voisi EHKÄ tapahtua ja joina pitäisi vaan elää täysillä uskaltaa. Oon mä kaikessa länkyttämisessä ja tunnevammailussa ihan yhtä vitun pelle ilman viinaa kuin kännissäkin. Tuntuu, että litistyn kaiken alle ja kaikki on vaan jotenkin liikaa. Mikään ei ole hallinnassa enkä saa otetta mistään, kun kaikki on hyvää ja mahdollista. Pakahdun tässä nyt vaan kaikesta ja ei mistään.
Tekisi mieli huutaa ja räjähtää ja räjäyttää ja rikkoa jotain. Sen sijaan imuroin.
 |
| Mun sydän on ehkä just ton näkönen nyt. |
En ehkä sittenkään haluaisi olla ihastunut (kehenkään muuhun kuin itseeni), koska alan pelätä aika paljon sitä, että kohta kosahtaa ja sattuu ja päädyn pilaamaan hyvän meininkini. On tosi haavoittuvainen olo. Odotukset liian korkealla ja muija ihan saatanan sekaisin.
Tuntuu siltä, että suru odottelee nurkan takana ja se on vähän pelottavaa. Viime aikoina nauru on ollut herkässä ja itku saanut odotella vuoroaan. Nehän on toisaalta aika lähellä toisiaan, nauru ja itku. Yks päivä treeneissä tauolla joku soitti pianolla kappaletta, jota eräs edesmennyt ystävä tapasi soittaa samoissa tilanteissa. Silloin itkin vähän, mutta padot eivät täysin auenneet. Viikonloppuna olis tarjolla itkuvirsikurssi, joka voisi toimia nyt täydellisesti, mutta valitettavasti olen taas toisaalla.
Tää on myös läkähdyttävää ja outoa edelleen, että olen aika kiireinen. Tänään nukuin pitkästä aikaa niin myöhään kuin halusin ja on ollut hyvä viettää päivää kotona, pitkästä aikaa, vaikka samaan aikaan sekin turhauttaa. Mieli on aika malttamaton ja pelkään myös koko ajan sitä jumahtamista taas. Varmaan aika turhaan, mutta silti. Ja onhan tää mun asumiskuvio aika raju. Aiemmin tänään entisen poikaystävän entinen vaimo tuli hakemaan koiran hoteisiinsa ja yritin olla muina kämppiksinä siinä tilanteessa sitten ja mietin vaan, että on tää kyllä jotenkin skitsofreenistä. Samaan aikaan haluan lähteä täältä ja lopettaa kaiken lopullisesti ja jäädä enkä muuttaa mitään.
Tässä tilanteessa vois kännit maistua, mutta nyt tuntuis hyvältä päästä pelaamaan jalkapalloa ja tyhjentämään tämä pää. Tai juoksemaan paljain jaloin pelloille.
 |
| suomi.googlepoetics.com |
Kommentit
Lähetä kommentti