pelkkää täydellistä

On ollut aika hektistä tässä viime päivinä, mutta se on tuntunut vaan täydelliseltä. Olen viettänyt paljon aikaa ystävien seurassa ja on tullut kelailtua ja keskusteltua, muttei ole ollut oikein aikaa kirjoitella. Yritän nyt tiivistää jotain tästä täydellisyydestä.

Ekakskin olen aika ihastunut yhteen tyyppiin ja se on aika ihanaa.
En paljasta siitä sen enempää, kun en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä ja leijun vaan kaikessa haaveilussa siitä mitä ehkä voisi alkaa tapahtua. Ihastuminen on niin ihanaa, etten halua, että se loppuu ja vaikka olo onkin periaatteessa aika rohkea, en uskalla riskeerata. Kattellaan ja leijaillaan.

Rakkausjuttuu.

Sitten mä edelleenkin totuttelen tähän, että mulla on yhtäkkiä aika paljon kaikkea tekemistä, projekteja ja jopa töitä, joista saa palkkaa! Oon ollut vähän shokissa siitä, etten edes muista milloin viimeksi olisin maannut sohvalla edes puolta tuntia ja katsellut telkkarista huttua. Se on ihanaa, vaikka vähän ikävöin lempisarjojani Toisenlaiset frendit ja Duudsonit tuli taloon. Saatan kattella niitä tänään illalla, kun huomenna ei tarvi herätä aikaisin.

Olen tässä viime aikoina tehnyt elantoa freelance näyttelijänä (LOL). Heräillyt auringonnousun aikoihin ja tehnyt matkaa eri espoolaisiin päiväkoteihin, kouluihin ja kirjastoihin ja sitten esiintynyt. Herätykset on olleet aika HC, kun muut projektit painottuu myöhäisiin iltoihin, mutta on se joka aamu ollut sen arvoista. Oon aika liekeissä niistä kaikista lapsista ja kelailin tänään, että tykkään lapsista melkein yhtä paljon kuin kissoista. Ja kissoista mä kyllä tykkään kaikista eniten.

Täs on kuva mun kissasta. Katotaan telkkarii, ehkä Eläinpelastuspartioo.

Kun on tässä ajoittain ollut sellaista "ura" kriiseilyä, niin oon aika paljon miettinyt, että hakeutuisin eläinten pariin. Yks mun lempi TV-sarjoista on sellanen Animal Resque, eli Eläinpelastuspartio, missä pelastetaan ja autetaan kaikkia eläimiä, ja sellaisessa toiminnassa tahtoisin olla kyl mukana. Yhdessä horoskoopissa sanottiin vesimiehistä, että Loves their pets usually more than their family. Omalla kohdallani en voi kiistää, vaikka siskoni laittaisin kyl lemmikkienikin edelle.

Eilisten aikamoisten keskustelujen myötä oon kelaillut aika paljon noita perheasioita, joita normaalisti välttelen, ja tekisi mieli jauhaa niistä jotain, kun muuten ei oo oikein valittamisen aiheita, mutten halua ehkä avata sitä tunnekirstua tässä formaatissa. Mutta tosiaan, erään ystäväni kanssa pohdittiin eilen myös yleisellä tasolla sukupolvikysymyksiä, ja omaa tilitys(tai terapia)sukupolveamme. Tunnerunkkausta riittää ja se jatkuva avautuminen ja tilittäminen voi varsinkin taidekontekstissa vituttaa aika rankastikin, mutta siitä huolimatta koen sen tosi tärkeäksi.

Tunnerunkkaaminen, toisin sanoen tunteidensa käsitteleminen ja niistä puhuminen on hyvä asia ja ollut itselle vaikeissa vaiheissa suorastaan pelastus. Juurikin perheen parissa on saanut aika hyvän kuvan siitä, mitä paskaa se tunteidensa patoaminen vuosikymmenien saatossa aiheuttaa ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen, kun paska pannaan kiertämään, eikä suostuta kohtaamaan eikä käsittelemään niitä ongelmia ja vitutuksen aiheita.
Uskon, että puhuminen auttaa aika moneen vaivaan. Eilinen oli siitä mulle taas aika helvetin hyvä esimerkki, vaikken yksityskohtaisemmin voi enkä pysty keskustelujamme referoimaan.

Nyt mulla menee ajatukset vähän solmuun, kun aloin miettiä, että tilittäminenhän on tässä valittamiskulttuurissa toisaalta aika helppoa ja hyväksyttävää. Ainakin, jos ei mennä paljoa pintaa syvemmälle, eikä liikuta kovin henkilökohtaisilla tasoilla. Tajusin tässä kirjoittaessani, että ehkä musta on tuntunut vähän nololta kirjoittaa tällaisia hehkutuspainotteisia juttuja, koska olenhan itsekin suomalaisen kulttuurin kasvatti, ja tässä maassa positiivisuus on aika helposti perseestä.

Taidemaailmassakin vakavamielinen kyynisyys ja tummissa vesissä kahlaaminen on jotenkin hyväksyttävämpää, hienompaa ja ylevämpää, kuin joku ilon sanoman levittämiseen pyrkiminen. Ja ihan paskaltahan  toi lausahdus omaankin korvaan kalskahtaa, vaikka arvostankin henkilökohtaisesti esimerkiksi hyvänmielen esityksiä, sellaisia jotka vaikuttavat positiivisesti, antavat toivoa ja jotain luottamusta johonkin.

Siitä ilosia ilmapalloja!

Kaikenlaista. Jotenkin ajatus juoksee ja mieli lentää. Jos nyt jotenkin sivuaisin vähän sitä dokaamattomuuttakin, niin voin edelleen vaan toistaa itseäni, päivästä toiseen, siten, että tämä on ollut tähän astisen elämäni paras päätös. Viimeyönä näin painajaisunta siitä että olin kännissä.

En kaipaa juomista TIPPAAKAAN.