pohdintoja poissa

Aaah, vähän on jo ikävä Prahan kevättä. Saa odotella varmaan pari kuukautta, että täällä olisi yhtä lämmin. Mutten valita vaikka lunta saatana sataa. Keikkaa pukkaa ja töitä joista saa palkkaa, niin ei haittaa vaikka tili menikin tyhjäksi. Oikeastaan mulla on ihan helvetin hyvä meininki päällä ja varastossa energiaa kevätauringosta.

Praha <3

En nyt tiedä miten kirjoittaa kuluneen viikon tapahtumista, kun niitä on niin paljon!
Teki erittäin hyvää irtautua sohvasta, telkkarista, tetriksestä, Facebookista ja tästä blogistakin.
Päällimmäisenä on ikävä siskonpetiä, oli omituista (vaikka ihan ihanaakin) päästä omaan sänkyyn ja nukkua yksin, kun on viimeiset 7 yötä jakanut sängyn vähintään yhden ystävän kanssa, Kalliossa, Berliinissä ja Prahassa. Ei ole hyvä ihmisen yksin olla.

Pitänee nyt ainakin yrittää keskittyä juomisesta jauhamiseen, sehän tässä blogissa on ollut pointtina. Asiasta ja lopettamisestani tuli jauhettua reissussa aika paljon, mutta kuitenkin enemmän kaikesta muusta. Mikä on ihanaa. Tuntuu nimittäin siltä, että
olen tottunut olemaan dokaamatta, niin hyvin, etten oikein jaksa edes ajatella asiaa. Tai jaksan, mutten ajattele sitä kovin paljon.

Röökiä tuli kyllä vedettyä sen viinankin edestä.

Berliinissä sain yhdessä baarissa vodka-colan coca-colan sijaan (ehkä sille tarjoilijalle välittyi rivien välistä, että maistuisi se votkukin) ja menin vähän paniikkiin maistaessani sitä drinkkiä. En luottanut ystävieni arvostelukykyyn, jotka hieman humalapäissään arvioivat drinkin pelkäksi kolajuomaksi. Vaihdoin sen sitten varman päälle viinattomaan vaihtoehtoon ja yksi ystävistäni sanoi, että ansaitsisin mitalin rehellisyydestäni.

Voin ottaa mitalin, joo, mutta oikeasti, en vaan halunnut sitä viinaa! Toinen ystäväni sanoi, ettei kertoisi kellekään jos haluan dokata. Se nauratti vähän. Kyllä mä kertoisin jos dokaisin, ja dokaisin jos tahtoisin, muttei se vaan tunnu oikealta. En lopettanut juomista muiden takia, vaan itseni. "Voithan sä ruuan kanssa ottaa vaik lasin viiniä?" Tai voin olla ottamatta.

Olen miettinyt aika paljon sitä tulevaa vappua, johon asti suunnittelin tipattomuuteni kestävän. En niinkään odota sitä, että pääsen dokaamaan, vaan mietin pikemminkin, että dokaisinko silloinkaan. En oikein tiedä. Ajatus kännissä olemisesta on alkanut oikeastaan pelottaa vähän.

Berliinissä dokaamattomuus meni aika helposti ja tuli sekoiltua selvinpäin, pidettyä hauskaa, tanssittua ja naurettua vatsa kipeäksi. Meni se pakki vähän sekaisin myös kaikesta kahvin, limun ja energiajuomien lipittämisestä. Pari kertaa teki mieli femman mojitoa, mutta nekin mieliteot menivät aika nopeasti ohi.

Raparperilimu vs. mojito. Raparperilimu voitti!

Prahan reissu oli nostalgia-trippi ja siellä teki sitten vähän enemmän mieli tarttua pulloon. Tapasin Prahassa puolalaisia, slovakki ja tsekkiystäviäni, joihin tutustuin ollessani siellä vaihdossa reilut kolme vuotta sitten. Itä-Eurooppalainen juomiskulttuuri ja slaavilainen melankolia. Niiden, ja vanhojen hyvien aikojen muistelun takia vodkahammasta kolotti heti, kun pääsin mestoille, mutta siedin kuitenkin senkin enkä loppupeleissä kaivannut känniä tai edes sitä huikkaa. Aamuisin väsytti muutenkin ja jäseniä kolotti nukkuminen kylmässä asunnossa.

Praha on tosi tärkeä paikka mulle. Olin siellä puoli vuotta vaihdossa 2009-2010 ja se oli aika rankka, mutta tosi tärkeä ja lopulta myös hyvä puolivuotinen. Masennuin silloin syksyllä 2009 ensimmäistä kertaa aika rajusti ja suurin osa vaihtokokemuksestani meni synkistellessä ja metron alle hyppäämistä miettiessä. Siitä huolimatta, että olin ihan vitun ankea tyyppi vitun ankeissa tiloissa tutustuin hämmästyttävän moniin upeisiin ihmisiin, päädyin terapiaan aloin lopulta toipua. Viimeiset 2 kuukautta Prahassa olivatkin sitten melkein maanista 6:n mimmin kimppakämpässä bailaamista ja hengaamista ja venäläisen rakastajan kanssa sekoilemista, tosi
hyvää ja hullua ja iso kontrasti sille, missä tunnelmissa se Prahan puolivuotinen alkoi.

Ei sitä kokemusta voi oikein tiivistää yhteen kappaleeseen, mutta tossa se nyt on pähkinänkuoressa.
En ole helmikuun 2010 jälkeen käynyt Prahassa, ennen kuin nyt, ja olen ja olin tosi onnellinen, että vihdoin taas pääsin sinne fiilistelemään.

Praha je mesto lasky. Moc romanticky.

Mummo ja pappa.

Lähinnä haikeilin Prahassa viinan sijaan kuitenkin kaikkia rakkausjuttuja ja kadehdin pussailevia pariskuntia ja mummoa ja pappaa, jotka istuivat vaiti puiston penkillä auringonpaisteessa. Ihan optimistisella tavalla kuitenkin. Mulla on aika onnellinen olo ja elämä, se on mieletöntä, että on hyviä ystäviä vähän joka puolella maailmaa. Pelkään, että tästä blogista tulee sellainen vitun ärsyttävä hyvin menee-lässytyssivusto, mutta fakta nyt on vaan se, että

en ole pitkään aikaan ollut surullinen.